tiistai 28. maaliskuuta 2017

Berliinin kevät

Nyt se on alkanut. Huikaisevin aika vuodesta. Tänään oli +21, entisessä kotikaupungissani Suomessa +4 ja yöpakkasia. Hahhah, sanonpa vaan. Kevät on lempivuodenaikaani. Nyt vielä enemmän, kun Berliinissä on keväällä ihan oikeasti lämmin. Vielä kun kellot siirrettiin kesäaikaan ja iltoihin tuli tunti lisää valoista aikaa... nyt aletaan melkein olla siinä, että illalla vasta on pimeää, eikä jo keskellä päivää.

24.3.2017

Olen saanut aikaiseksi taas vähän valokuvatakin. Joitakin kuvia on ilta-auringosta ennen kesäaikaan siirtymistä. Joitakin on sitten sunnuntailta ja yksi tältä päivältä. Katsotaan, minkä verran tulee tähän postaukseen ja mitä seuraaviin.

24.3.2017

Kumppani on tulossa torstaina, ja ei riitä, että hän on nyt sairastanut, niin eikö tullut minullekin lentsu. Nyt täytyy kyllä sanoa että ei kuitenkaan ole ollut lentsua sitten loppukesän mitä pystyn muistamaan. Maahanmuuton jälkeisenä vuonna niitä oli kerran kuukaudessa ja vatsatautikin kolmesti. Nyt on vain epäilyttävä olo siitä, onko minulla lentsu lentsun itsensä takia vai keuhkot homeessa.

24.3.2017

Sen homeensiivousoperaation suoritin sunnuntaina ja kyllä otti päähän. Ensinnäkin tuollaista ei varmaan kuuluisi mennä itse sohimaan ilman kunnon hengityssuojaimia. Ei pelkästään se home, vaan myös se kloori. Sitä Sinoliakin ostin, mutta loppujen lopuksi alkoi epäilyttää että jos se haju ei haihdukaan kuten kloorin haju ja aloin kelata onko sitä tosiaan tarkoitus käyttää sisätiloissa vai vaan ulkoseinien homeeseen. Tuntui ihan päättömältä valella eteisen kaappia polttonesteellä, joten en sitä sitten tehnyt.

24.3.2017

Työpaikallakin kun valittelin hometta (siinä yhteydessä kun minulle tarjottiin kontaktia työpaikan lähellä olevaan vapautuvaan Altbauhin), kertoi toinen mamutyökaveri, että heidänkin kämpässään on hometta, ja näkee että sen vanhan homeen päälle on vain maalattu ja silti heitäkin on yritetty syyttää siitä homeen syntymisestä. Tämä keskustelu käytiin maanantaina. Ja olinkin kelannut sunnuntaina, että kun pesin hometta vessan katosta (on muuten eri kivaa hinkata jollain klooriin dipatulla mopilla oman pään yläpuolelta, ja toivoa ettei sitä klooria tipu suoraan omiin silmiin), niin mielestäni sinne jäi sellaisia tummia täpliä, jotka eivät enää lähteneet pois, mutta mitkä olivat ikäänkuin vielä pinnan alla. Ja kun sitten eilen suihkussa ollessani tihrustin tarkemmin niin kyllä.. juuri siihen kohtaan on sudittu uudet maalikerrokset.

24.3.2017

Siitä eteisen kaapista en haluaisi edes puhua. Se haju on jotain niin kuvottavaa. Ja se kaappi on rakennettu jälkikäteen tuohon eteiseen jostain lastulevystä, ja sitten ovet ovat umpimallia... siinä siivoillessa kävi aika selväksi, että se todellinen homevaurio on siellä kaapin ja seinän välissä, ja se vihreä karva (kyllä, osa oli niin pitkälle kasvanut että saattoi puhua karvoista) mitä sieltä lastulevyn läpi kasvaa, on vain jäävuoren huippu. Siinä oli sitten hauska miettiä, että mitä teen sen kloorilla hinkkaamisen jälkeen. 

24.3.2017

Kaapin on pakko kuivua, tai se homehtuu vain lisää. Ainoa tuuletusvaihto on huoneen ikkunat, mikä meinaa, että se homeilma voi levitä sitten koko kämppään. No, eipä ollut tosiaan vaihtoehtoja, pakko ne kloorihuurutkin oli pois kämpästä saada. Jätin sitten koko kämpästä pariksi tunniksi ikkunat levälleen ja häivyin ulos. Lisäksi pidin lähtiessä vielä viitisen minuuttia ovea raollaan käytävään. Sieltä olivat onneksi tuuletuspartsin ovet auki niin sai kerrankin läpivedon, mikä on yleensä täällä ihan mahdottomuus.

24.3.2017

Tähän asti uuden kämpän ensimmäinen prioriteetti oli sijainti. Se on yhä tärkeä, mutta nyt ykkössijalla alkaa olla rakennusvuosi/poistoilma. Pitää vielä selvittää, mikä se on saksaksi, että osaan raakata asuntoja jo etsintävaiheessa sen perusteella. Siellä pervopapan kämpässä kyllä oli ne Suomesta tutut pyöreäläpiset ilma-aukot ikkunoiden yläpuolella ja liesituuletin keittiössä, eli toivoa on. Kaiken lisäksi kukaan muu skandinaaveja lukuunottamatta ei tunnu tajuavan, että home olisi jotenkin vaarallista ja kaikki haluavat vaan niihin ihkuihin Altbau-kämppiin, joten ehkä uudemmista kämpistä ei ole kilpailua, kun ne ovat sitten vain tällaisille juppijunteille. Eivät lainkaan hipster.


24.3.2017

Suoraan sanottuna hirvittää se asunnon etsintä nyt, kun nämä kriteerit ovat vain tiukentuneet entisestä. Toisaalta minä en ole ihan niin nöpönuuka sen alueen suhteen. Siis haluan, että sijainti on järkevä ja kulkuyhteydet ovat hyvät, mutta niille ns trendialueille on tunkua senkin takia, että tänne ulkomailta muuttavat osaavat googlettaa vain ne trendialueet etukäteen, ja kun kaupungissa on oikeasti asunut jonkin aikaa niin alkaa hahmottaa, että muitakin siistejä asuinalueita on. Ja muutenkin tämä suomalainen/skandinaavinen tapa haluta jonnekin vähän syrjään niiltä ravintola- ja kahvilakaduilta kääntyy todennäköisesti eduksi.

24.3.2017

Se opparikin vähän stressaa, kun aloin jo katsella että Suomessa kevätlukukausi lähenee loppuaan ja minä en ole päässyt edes aloittamaan vielä. No, toisaalta se on nyt aika selvä tuon bipon kanssa, että minun on pakko tehdä asioita hitaammin ja vähän kerrassaan ja pakotettava itseni lepäämään. Hypon kun saa päälle niin se vaatii vähintään kaksi viikkoa lääkitystä, minkä aikana olen toimintakyvytön. Sattaa olla, että se tulee tämän vuoden aikana joka tapauksessa, kun tekemistä on liikaa vaikka sitä miten rajoittaisi. Odotan todella että pääsen siihen vaiheeseen, jolloin kokopäivätyön päälle ei ole mitään ylimääräisiä projekteja, kuten kämpän hakua, muuttoa tai opparia tai jotain vapaavalintaista byrokratiarumbaa. Jotenkin tämän home-episodin kanssa on tullut taas sellainen olo että en jaksa, en jaksa koko ajan jotain kauheaa säätöä ja ylimääräisiä projekteja.


24.3.2017

Stressin huomaa siitäkin, että tekee välillä vain mieli repiä pää irti (oma tai jonkun muun), kun bändichätissä tapahtuu jotain ja siihen pitää vastailla työpaikan vessasta tai työmatkalta S-Bahnista tai rajoitetulla vapaa-ajalla. Viimeksi Bändi#1:n kitaristi laittoi viestiä että et sä viitseis käydä _viikonloppuna_  katsomassa yhtä PA-laitteistoa kun hän pääsisi hakemaan sen autolla vasta myöhemmin. On kuulemma ihan kulman takana. Ei ollut, kun katsoin navigaattorilla niin olisi ollut vähintään 40 minuuttia suuntaansa.

24.3.2017

Ensin tuli sellainen olo että alan vain huutaa pää punaisena että VIIKONLOPPUNA, oletko menettänyt järkesi? Että kun minulla on 2 päivää viikossa, jolloin en joudu istumaan 2-4 tuntia eri kulkuvälineissä ja sen päälle 8 tuntia toimistotuolissa niin silloin sitten lähden pendelöimään ja menetän siinä pahimmillaan puolikkaan päivän eli 25% viikonlopustani. Nojoo, vain säännöllistä päivätyötä tekevä voi ymmärtää viikonlopun pyhyyden :D

24.3.2017

Oli muutenkin sellainen oikein kidutettu olo, kun tuo tuli perjantai-iltapäivänä, jolloin olen ihan kuollut jo muutenkin (oikeastaan olen sitä jo torstaina)... olin loppujen lopuksi niin väsynyt, että vaikka olin varannut itselleni treenihuoneen illaksi, ensimmäistä kertaa koskaan en pystynyt laulamaan koska en vain jaksanut. Laulaminen, ainakin sellaisen musiikin mitä minä laulan, on oikeasti aika raskasta ja fyysistä puuhaa. Jouduin tulemaan kotiin ja nukahdin iltayhdeksän aikaan ja nukuin 11 tuntia putkeen. Tuollaisia ne perjantaini nykyään ovat, vaikka yleensä sentään valvon jonnekin puolilleöin. Se on siis vielä ihan jees, jos tosiaan saan sitten levätä sen viikonlopun ja matkustaa vain rajoitetusti ja ilman minuuttiaikatauluja, mutta minun täytyy tosissaan saada levätä, koska kunnon levolla ja rennolla aikataulullakin se kahdessa päivässä palautuminen tekee tiukkaa.

24.3.2017

Tein sitten sen, mitä inhoan tehdä. Sanoin kitaristille, että jos niin kauan kuin olen saanut muutettua, niin minä tekisin vain pakolliset, eli käytännössä harjoittelisin bänditreenejä varten ja ilmestyisin treeneihin. Inhoan sanoa tuollaisia, koska pelkään aina, että jos en ole 110% käytettävissä koko ajan niin minut heivataan menemään. Tämä pätee muihinkin ihmissuhteisiin. No, itse asiassa se taisi olla ihan hyvä, koska sen jälkeen välimme jotenkin paranivat. Pyysin vielä, että hän ei ottaisi tätä nyt minään signaalina etten ole enää sitoutunut bändiin, vaan että nyt on vaan vähän kiireinen elämänvaihe ja se menee ohi. Nyt kun olen siitä huolimatta kuitenkin treenannut niitä biisejä mitä olen voinut ym. niin yleisesti se joitakin viikkoja jatkunut paine väliltämme tuntuu olevan poissa tai ainakin helpottaneen. Olen myös keskittynyt siihen, että silloinkin kun tulee tuo olo, että haluan repiä päitä irti, vastaan kuitenkin asiallisesti.

24.3.2017

Sitä on ehkä vähän hankala tajuta, jos ei ole muusikko, mutta jotkut bändiliitännäiset asiat ikäänkuin syövät voimavaroja ja jotkut lataavat akkuja. Siinä on varmasti paljolti kyse siitäkin, mitä ihminen tekee työkseen. Minä olen työkseni kaikki päivät tietokoneella ja organisoin ja työmatkat istun junassa, joten jos joudun vapaa-ajalla sitten organisoimaan jotain laitehankintoja tai istumaan junassa tai vaikka miksaamaan, niin se syö minulta energiaa. Sitten taas esimerkiksi lyriikoiden kirjoittaminen tai laulaminen tai ylipäätään joku sellainen luova ja käytännöllinen lähinnä lataa akkuja ja luo lisäenergiaa. Keikat ovat vähän sekä-että koska niihin liittyy väkisinkin molempia. Tästä syystä minä olen ihan valmis ulkoistamaan esim musiikkivideoiden kuvaukset (tai varsinkin editoinnit), miksaamiset ym. tietokoneella tuhertamiset jollekin, kuka ei jo valmiiksi istu 40 tuntia viikossa koneella. Ja ne laitteistotkin voisin mieluummin tilata vaikka kotiovelle tai bändikämpälle, mitä vain mitä sillä palkalla saa niin että omaa energiaa säästyy.

24.3.2017

Nämähän ovat usein sellaisia asioita sitten, mihin bändit kaatuvatkin. Kun useimmiten kaikista on kiva soittaa, mutta sitten kaikista ei ole kivaa järjestää/myydä keikkoja tai verkostoitua tai promota tai etsiä treenikämppiä ja tehdä laitehankintoja.. ja usein kun näistä ei bändin keskellä sovita selkeästi, kuka tekee mitäkin, niin se kuka ottaa esim. kerran sen keikan järjestämisen hoitaakseen, saa tehdä sen aina. Sitten sille yhdelle kasaantuu kaikki, mikä ei liity suoraan soittamiseen, ja se yksi palaa loppuun, ja koko bändi läsähtää siihen. Tästä johtuen olen kyllä varautunut että teen oman osani ihan kaikessa ja luonnollisesti se olisi varmaan minulle lähinnä se verkostoitumis- ja promo-osuus, koska olen siinä hyvä ja jopa siihen koulutettu. 

24.3.2017

Haluaisin kuitenkin, että bändikaveritkin tajuaisivat, että se, että käytän somea paljon enemmän kuin he ei johdu siitä, että minusta on vain niin mahdottoman mukavaa tuputtaa omaa naamaani koko ajan ja kaikkialle vaan siksi, että sitä nyt täytyy tehdä. Ja jos esim. bändiä haluaa mainostaa omien sometiliensä kautta, niin niiden täytyy pysyä aktiivisena koko ajan, eikä vain silloin kun bändissä tapahtuu jotain. En olisi koko naamakirjassa enää jos en tarvitsisi sitä muusikkonäkökulmasta. Niinkin yksinkertaiseen juttuun kuin demojemme lätkäisemiseen Soundcloudiin meni kaksi tuntia. 

Minulle on siis ihan jees tehdä näitä hommia, mutta toivoisin että se nähtäisiin sitten niin että no joku muu voi vaikka järjestää ne keikat, eikä niin, että no minä varmaan teen sitä somea kun se on minusta niin kivaa, ja sen päälle kaikkea muuta yhtä paljon kuin muutkin. Saan siitä kyllä kicksejäkin mutta vaatii se aikaa ja suunnitteluakin ja ihan jo siinä että saa jotkut Soundcloudin tai Youtuben profiili- ja taustakuvat oikean kokoisiksi on minulle tuskailun paikka, kun en ole mikään synnynnäinen nörtti eikä minulla ole mitään hienoja tietokoneohjelmia.

***

No, jos tässä olisi sitten tälle erää. Voisin koittaa napata jokailtaisen Allegroni ja painua pehkuihin. Ehkä tämä letsu hellittää paremmin jos nukun vähän tavanomaista enemmän. Tai sitten päädyn vain heräämään yliaikaisin aamulla. Saas nähdä.
















sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Alma's in the house

Hurahdin suomalaisartisti Almaan joitakin viikkoja tai kuukausia sitten, en muista tarkkaan. Hänellä oli silloin tulossa keikka Berliiniin, mutta se oli loppuunmyyty. No, uusi kiertue alkaa onneksi nyt keväällä ja hähää - minulla on lippu!! Voisin luultavasti kirjoittaa viisi sivua siitä, miksi Alma on niin mahtava, mutta yritetään nyt edes jotain pääpointteja.

Monimuotoisten roolimallien tarve

Jos kaikki poplaulajat ovat vain standardit täyttäviä naisia, joiden musiikkia ainakin osaksi myydään seksikkyydellä, niin on aika selvää, että se ei rohkaise ihmisiä tämän standardin ulkopuolelta havittelemaan poplaulajan uraa. Itsehän olen saanut kokea metallimusiikin parissa, miten vaikeaksi roolimallien puute ja joskus ihan suora syrjintä tekee homman. Uskon, että homma tulee muuttumaan isosti seuraavan 10-20 vuoden aikana, mutta aivan varmasti se on hidastanut minun ja monen muun kehitystä ja jopa kokonaan estänyt osaa yrittämästä - ei voi olla niin, että metallikonserteissa yleisöstä puolet on naisia, mutta muka vain miehiä kiinnostaa itse musiikinteko. Eikä voi olla niin, että vain tietyn painoindeksin omaavat naiset ovat kiinnostuneita tai kyvykkäitä laulamaan.

Ei vain se ulkonäkö, vaan se asenne

Tämä on se, missä samaistun Almaan 10/10. Minä pystyn halutessani tälläämään itseni hyvinkin stereotyyppisen näköiseksi naiseksi. En ole niinkään kokenut ristiriitaa sen oletetun sukupuoleni ja ulkoisen minäni kanssa, kuin oletetun sukupuoleni ja luonteeni/käyttäytymiseni kanssa. Katsoin Alman FB-sivulta yhden videon, jossa hän on radiohaastattelussa. Ja se kaikki.. se oli kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolelta. Isot käsiliikkeet, kova ääni, innostuneisuus ja aitous, kovaääninen nauru, juontajan suora puhuttelu, "I've been working hard, man".. sanotaanko nyt, että tapa olla ja elää ja olla esillä, joka on yleensä salittua/oletettua vain mieheltä.

...ja se laulutyyli

Alman laulutyyli ei ole mikään yllätys edellämainittujen jälkeen. Se on varmasti rockein ääni mitä popskene tällä hetkellä kantaa sisällään. Se ei pyytele anteeksi, ei kuulosta avuttomalta, ei pikkutyttömäiseltä eikä sillä tavalla pehmopornoisen kiihottuneen ähkivältä, mitä aika monen muun (nais)poplaulajan tyyli.

Napakympit musavideot

Erityisen vaikuttunut olen ollut Bonfire- ja Dye My Hair -biisien musiikkivideoista. Ensimmäisessä on jonkinlainen Mad Max -henkinen kattaus, ja Alma joraa omistajan elkein rengaskasan päällä. Videolla on myös nuori söpö poika, joka asiaan tutustuttuani taitaa olla itse biisin tekijä herra Felix. Nämä kaksi ovat joko kaverukset tai rakastavaiset, kumpikin tulkinta on mielestäni mahdollinen. Se, mikä on varmaa ja mielenkiintoista on, että Alma ei ole pelastettavan ressukan eikä viehkon viettelijättären roolissa. Itse asiassa Alma on aika metal.

Biisin sanat tukevat aika osuvasti kaikkea sitä, missä Alma-ilmiöstä on kyse:

When you're mad, make it rain
You're trying to put my fire out
You feel better now?
Spill your hate, bring your wisdom
Throw it right into my flames
I want you to know

I am the bonfire
You make me stronger
You make me light up
With the shade you throw on me
Throw on me

En tiedä varmasti, mitä Dye My Hair - biisin videon tekijällä on ollut mielessä, mutta minä näen siinä aika hyvää laihuusihanteelle kuittailua. Alma joraa taas omistajan elkein, mutta tällä kertaa kuvassa on mukana kaksi laihaa, pitkillä vaaleilla hiuksilla varustettua.. no, oliota. Jos tämä olisi mikä tahansa muu musiikkivideo tai lehtikuva tai elokuva, niin se laiha 180-senttinen blondi olisi tietenkin se tähti, upea kaunis nainen, sellainen kuin kuuluukin. Alman viereen laitettuna nuo hahmot näyttävät kuitenkin juuri siltä, mitä ne keskivertoväestöön verrattuna todellisuudessa ovatkin - friikeiltä ja kummajaisilta.

Tanssiliikkeet eivät ole seksikkäitä, vaan näyttävät lähinnä siltä, että olioilla on raajoja sijoiltaan, ja lopuksi annetaan ymmärtää, että biisin efekteillä tehty ylimatala koneääni tulee näiden robottimaisten olioiden suusta. Siinäkin kohtaa muuten oli olioiden hampaat värjätty Mad Max -tyyliin metallivärillä.

Tässä biisissä edes kliseisehkö pop-kertsi ei saa katsojaa hetkeksikään uskomaan, että Alma värjäisi tukkaansa tai tekisi yhtään mitään muitakaan mielistelyeleitä rakkaansa eteen. Alma on itsekin sanonut että juu ei, kunhan nyt laulan niin. (Jätän taas törkeästi lähdeviittaamatta, koska tämä on vain harrastelublogi.) Ja säkeistöissä on sitten taas sitä itseään:

I'm not that kinda girl
To keep my voice unheard
To carefully pick words, oh no

...

Don't buy me fancy things
Don't buy me any drinks
I pay for my own sins, yeah..


Mutta mitä jos minä haluan olla perinteinen missinainen? Mitä jos en halua olla Alma?

Aina, kun joku ottaa jonkinlaisen askeleen stereotypioiden haastamiseksi, kuuluu senhetkisestä enemmistöstä kovaääninen älähdys. Mitä, eikö minulla saa olla enää vaaleaa tukkaa, enkö saa laihduttaa ja meikata jos itse sitä haluan? Enkö saa kasvattaa kotona lapsia? Mitä, enkö saa enää olla rauhassa hetero nyt kun homotkin pääsevät naimisiin? Mitä, sorretaanko valkoisia nyt jos rodullistetutkin otetaan huomioon? Joudunko minä kusemaan housuihini, jos transihminen päästetään vessaan?

Jos olen rehellinen, niin minua ahdistaa se, millaisen roolin Alissa White-Gluz on ottanut muusikkona. Ja se ei ahdista minua millään tavalla siksi, ettei metallimusiikissakin nainen saisi halutessaan olla laiha ja kauneusstandardin mukainen ja meikata ja käyttää tekoripsiä ja piukkoja vaatteita ja poseerata niin, mitä olemme tottuneet naiselta pitämään seksikkäänä. Tottakai saa. Mutta tottakai se herättää kysymyksiä, että kun esimerkiksi popmusiikin puolella se on ollut iät ja ajat se _ainoa_ tapa olla nainen, että onko se sitten niin metallissakin? Ja vastaavasti kun näin Alman lyövän läpi pop-puolella niin huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että jos jumalauta popissa niin kyllä sitten metallissakin on tilaa muillekin kuin perinteiseen muottiin sopiville.

Yhdessä, ei toisia vastaan

Kysymys on molemmin puolin siitä, että jokaisen kuuluisi saada tehdä ihan mitä haluaa. Ihan yhtä tökeröä kuin haukkua isompia naisia läskeiksi on haukkua laihoja luukasoiksi, vaikka ne laihat olisivatkin yleisesti ihannoituja ja isommat altavastaajia. Madonna esimerkiksi on ilmoittanut kärsineensä, kun itseään feministeiksi kutsuvat henkilöt ovat arvostelleet häntä siitä, että hän pukeutuu niukasti jne. Minusta ei kannattaisi jumiutua siihen pukeutumiseen tai muuhun niin kauheasti, vaikka itsekin meinaan välillä jumittua. Ehkä olennaisempaa on kuitenkin se käytös ja asenne ja teot.

Minusta sekä Madonnasta että Alissa White-Gluzista voi ihan hyvillä mielin sanoa, että he ovat molemmat osaltaan edistäneet naisen asemaa musiikkimaailmassa.  He ovat molemmat luoneet näyttävän uran. He ovat tietyssä määrin perinteisellä tavalla seksikkäitä, jossain määrin seksisymbolejakin, mutta en sanoisi kumpaakaan miksikään hissukaksi. Huomionarvoista on myös se, että mieheltä se ulkoisten avujensa esittely harvemmin vie uskottavuutta pois.

Näitä kumpaakaan tärkeämmäksi roolimalliksi minulle on silti muodostunut itseäni melkein kymmenen vuotta nuorempi Alma. Syy on yksinkertainen: Alma on minulle samaistuttavampi. Jollekin muulle taas se Madonna. Parasta olisi, jos ihan jokaiselle olisi roolimalli löydettävissä. Että jokainen voisi kokea, että minäkin pystyn tuohon, koska joku kaltaiseni on jo pystynyt ja viitoittanut tien ja todistanut sen mahdolliseksi. Ja samalla kokisi, että myös muunlaisille ihmisille on silti tilaa siellä, missä minäkin vaikutan.


Lyriikkaa eiliseen postaukseen liittyen

Käytin tänään vapaapäivääni musiikkia kuunnellessa ja haastatteluja lukiessa. Jälleen yritin kauheasti oppia tykkäämään Arch Enemystä, edes siitä uudesta, ja jälleen epäonnistuin. Joskus tuntuu, että olen pilannut jonkun metallisektorin aivoissani liialla metallin kuuntelulla, ja melkein jokainen bändi/biisi joka ei ole jollain tapaa huomattavan erilainen, sekoita eri musiikkityylejä jne, kuulostaa vain siltä "joo ihan kiva, mutta olen kuullut tämän 2546 kertaa ennenkin". On siellä sentään joitakin ihan ok biisejä, jotka pystyin kuuntelemaan alusta loppuun.

Yleisesti en oikein diggaa Arch Enemyn sanoja, se vähä mitä olen niitä jaksanut lukea niin jotenkin ne ovat vähän sellaisia kliseisiä samalla tavalla kuin Nightwishin sanat usein, mutta jotain hyvää mahtuu toki molempiin aina mukaan. Arch Enemyn kohdalla se on sitten yhden biisin kertsi, joka on melkoisen hyvää haistettelua kenelle tahansa vähättelijälle, oli se sitten koulukiusaaja tai väkivaltainen ex-kumppani. Tai minun tapauksessani aika moni kusipäinen ex-pomo, mitä näitä nyt on. Tai näille "oi pikkutyttönen miten somaa että haaveilet joskus onnistuvasi jossain" -tyypeille.

Do you see me now?
Do you hear me now?
You will know my name
Do you see me now?
Do you fear me now?
You will know my name
No longer invisible
You will know my name!

-Arch Enemy

Loppukaneettina vielä sanottakoon, että minulta eivät kökötkään sanat kyllä pilaa hyvää musiikkia, koska 90% ajasta en kuule/kuuntele niitä. Siinä kohtaa kun itse opettelee laulamaan biisejä, ne sanat tulevat väkisinkin vastaan. Silloin on kyllä vähän ongelmallista laulaa esimerkiksi oikein seksistisiä lyriikkoja, mutta ei niitä oikein voi välttääkään. Yleisestikin väittäisin että lyriikat ovat enemmänkin sellainen kiva bonus, jos ne ovat oikein hyviä, mutta eivät onnistu musiikkia pilaamaan vaikka olisivatkin aika yhdentekeviä. Ja kuitenkin sieltä sitten joku bändin teema ja ajatus nousee esiin, vaikka se olisi vähän kökömminkin ilmaistu.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

So sweet to see you have so much hope, baby girl

Yksi asia mikä aina jaksaa yllättää on se, että kun näytän (jos en näe ihan hirveästi vaivaa sen estääkseni) suht nuorelta ja viattomalta, niin ihmiset sitten myös olettavat minun olevan ihan käsittämättömän naiivi ja vähättelevät minua. Etenkin miehet, tietenkin.

Työpaikallakin olen jotenkin ajatunut varmaan jo kolmesta eri jutusta sanomaan että "äitini on ostanut tämän minulle" ja kun koitan jotenkin pitää siellä etäisyyttä ihmisiin niin sanoin, että ensi viikon lopulla tulee käymään "perheeni" eikä "poikaystäväni". Tai oikeammin kun kysyttiin että kuka tulee käymään, ai perhekö, niin sanoin joo. Ja pukeudun siellä ihan ylivärikkäisiin vaatteisiin koska no, ne nyt vain tuntuvat töissä mukavalta ja oikeasti minulla on vain joko "mörköpaitoja" tai sitten jotain ylisöpöjä vaatteita. Joten nyt olen siellä sitten se ylisöpö kaikille kiltti lettipäinen silmälasipäinen mammantyttö. Aaahhahaa.

Minua siis ihan järjestäen luullaan joksikin 20-vuotiaaksi, vaikka täytän seuraavaksi 28. Ihmekös tuo, koska minulla on pyöreät posket ja silmät ja huulet. Toisekseen, saksalaisille tyypillinen pitkulamallinen pää saa ihmiset näyttämään keskimäärin vanhemmilta, joten minun suomalaistyyppinen minipääni saa minut heidän silmissään näyttämään lapselta.

Tähän kun lisätään se, että en yleensä tykkää yrittää päteä tai vaikuttaa uskottavalta tai antaa itsestäni vakavaa kuvaa, niin joskus jengi kohtelee minua ihan älyttömällä tavalla. Siis että sen vain huomaa heidän puheistaan ja eleistään ja oletuksistaan, että minua pidetään jonain naiivina pikkutyttösenä. Ja joskus se sitten sanotaankin suoraan. Tosin näiden yhteydessä voi aina miettiä, onko enemmän kyse minusta vai sanojan itsensä omasta pätemisentarpeesta.

Muistan, kun ensimmäisellä ulkomaanfestarilla treffailin yhtä eteläeurooppalaista miestä, jolla oli kyllä kaikki eteläeurooppalaisen hyvät ulkonäölliset piirteet ja myös kohtalainen taito ns. sweet talkingiin. Sillä hetkellä minusta oli ihan jees kuunnella kun joku selitti silmieni olevan kuin joen vesi koska hei, olin lomalla ja halusin rentoutua ja onhan nyt kehuja kiva kuunnella. Jotenkin homma otti sitten kuitenkin oudon käänteen, kun ko. tyyppi oli itse asunut vuoden Berliinissä ja sen jälkeen luovuttanut homman mahdottomana, kuten niin moni muu mamu, ja sitten kuuli minun aikeistani muuttaa. Silloin sain kuulla juurikin tuon otsikon lauseen tai jotain sinne päin. Että onpas se nyt söpöä kun tämä viaton tyhmä pikkutyttö aikoo isoon maailmaan. Voi jeesus sentään.

Sen jälkeen kun itse työllistyin tänne ja hokasin olevani jo yli 1,5 vuoden rajapyykin (1 vuosi on yleensä se maaginen mamualokkaan luovuttamisraja) mietin vain, että mites nyt suu pannaan kun little baby girl muuttikin tänne ihan oikeasti eikä leikillään.

Sama fiilis tuli nyt kun kommentoin yhdelle jo aika isossa bändissä olevalle muusikkotuttavalle, että olisipas kivaa jos minäkin saisin rakennettua itselleni samanlaisen uran kuin hän. Ja sitten tuli sitä paatoksellista että voi kuule minä en toivo sitä sinulle ollenkaan kun musiikkibisnes on niin rankkaa ja ah ja voi.

Alkaa muutenkin ottaa nuppiin, kun kaikki muusikot kitisevät tuota. En yhtään epäile, etteikö vaikka kiertäminen ole helvetin rankkaa ja julkisuus ja kaikki muu, tulojen ja menestyksen epävarmuus ja nykyisellään koko alan olemassaolon epävarmuus ja siellä on varmasti kauheuksia, joita en edes osaa kuvitella. Mutta keksin kyllä aika monta muutakin paskaa urapolkua, joihin ei kuitenkaan sitten sisälly sitä musiikintekoa. Jos se musiikkibisnes olisi niin kamalaa kuin kaikki puhuvat, niin eikö useampi muusikko vain lopettaisi uraansa ja tekisi jotain muuta? Tuntuu välillä, että muusikot kitisevät enemmän kuin jotkut McDonaldsin työntekijät. En siis mitenkään väitä, että muusikkoja kohdeltaisiin hyvin ja heillä olisi auvoista, mutta eihän nyt mitään oikeasti kivaa ja helppoa ja hyväpalkkaista duunia ole keksittykään! Ja silti siinä missä varmaan ihan jokainen haluaa sieltä McDonaldsista pois, koska heitä riistetään, niin moni muusikko haluaa ihan vapaaehtoisesti pysyä valitsemallaan polulla vaikka valittaa vähintään yhtä paljon riistosta.

Minusta sekin on jotenkin outo oletus, että tiedon puute tekisi ihmisestä naiivin. En minä osannut esimerkiksi tarkalleen kuvitella, millaista on muuttaa Saksaan tai Berliiniin ja mitä kaikkea ikävää siihen voi liittyä. En minä silti kuvitellut, että se on helppoa. Jotkut asiat, mitkä kuvittelin vaikeaksi, olivat helpompia, ja sitten oli paljon sellaista vaikeaa, mitä en osannut kuvitella. Mutta ei kyllä missään kohtaa tullut sellainen olo että ah ja voi, kuvittelin että tämä on yhtä onnea ja autuutta ja sitten täällä olikin haasteita. Ehkä kun ihmisellä on ollut elämässä tarpeeksi vastoinkäymisiä niin ihminen ei ylläty ihan niin helposti, saati sitten luovuta yllätyksen sattuessa.

Ja siitä huolimatta, miten rankkaa se mamuilu sitten on, niin minusta se on täysin kaiken sen vaivan arvoista. Ei, en kyllä jäisi asumaan maahan, jossa pidemmänkään päälle asumisvaihtoehtoja ei olisi muita kuin kimppa- tai homekämppä. Mutta ymmärrän ihan hyvin, että siihen mukavaan elämään kiinni pääsemisessä kestää ja vaikkapa ne välimatkat eivät vain ikinä muutu mukaviksi. Silti minusta olisi ihan idioottimaista kitistä että nyyh mä muutin tänne suurkaupunkiin ja nyt on kyllä kaikkea kivaa tekemistä mutta matkat on niin pitkät. Tottakai ne on pitkät, koska asun suurkaupungissa.

Sama pätee sitten vaikka yrittäjyyteen tai ammattimuusikkouteen (jotka limittyvät aika pitkälti). Ei kai kukaan oleta että kumpikaan on vain helppoutta ja onnea ja autuutta. Minä olen itse asiassa molempia vaihtoehtoja miettinyt ja aistin niissä paljon mahdollisia huonoja puolia, vaikka en toki kokeilematta pysty varmaksi sanomaan. Toisaalta huonoja puolia on nykyisessäkin työssä. Huonoja puolia on aina, ei niitä pääse pakoon. Jokaisen täytyy sitten pohtia omalle kohdalleen, mikä painaa vaakakupissa enemmän.

Tämän takia en voi oikein sietää niitä natiiviberliiniläisiä, jotka kokevat asiakseen valittaa, miten Berliini on pilattu maahanmuuttajien, kuten minun, toimesta.Tällainen avautuminen tuli ihan tosissaan minulle ja yhdelle kaverilleni eräänä viikonloppuyönä, kun tyyppi kuuli meidän puhuvan englantia keskenään.

 Nämä kyseiset ihmiset tuntuvat jotenkin olettavan, että he voivat saada DDR:n aikaiset edut (sikahalvat vuokrat ja täystyöllisyyden) ja silti asua samaan aikaan kansainvälisessä metropolissa. Jos haluaa, ettei tänne muuta yhtään uusia ihmisiä ja siten hinnat eivät nouse, niin eikun muuri pystyyn vain taas. Kaupungit nyt vain kasvavat ja toiset kuihtuvat, ja vetovoimaiset kaupungit kasvavat paljon ja nopeasti, ja jos se kaupunki ei itseen vetoa niin eikun ulos sieltä sitten. En minäkään tiedä haluanko asua täällä loppuikääni jos meininki muuttuu Lontoota tai Pariisia vastaavaksi, mutta toisaalta Lontoossa ja Pariisissakin ollaan valmiita asumaan onnettomissa kämpissä pitkien työmatkojen päässä koska no, ne ovat Lontoo ja Pariisi. Toki esim. asuntopolitiikkaan voi yrittää vaikuttaa ja siitä on syytäkin keskustella, mutta ei suurkaupungissa voi olla keskikokoisen kaupungin hintoja tai etuja.

Samalla tavalla ihmiset tuntuvat kuitenkin haluavan kaikki maahanmuuton ja globalisaation hyvät puolet ilman huonoja. Sekin urputtamaan tullut kaveri aivan varmasti käy konserteissa, joissa soittaa muita kuin syntyberliiniläisiä paikoissa, jotka pysyvät pystyssä koska siellä käy muitakin kuin syntyberliiniläisiä (olkoonkin sitten että siellä on sen seurauksena "turistihinnat"). En usko, että firma, jossa hän työskentelee, on välttämättä Berliinissä perustettu tai että edes sen pääkonttori välttämättä sijaitsee täällä. Firman asiakkaat, joiden ansiosta firma pysyy pystyssä tuskin ovat vain syntyberliiniläisiä. Ja ne viiden euron teepaidat, joita kaveri ostaa hyvillä mielin H&M:stä... no, ne eivät aivan 110% varmasti ole berliiniläisten tekemiä.

Ehkä taas kokonaisuutena äryttää ihmisten mustavalkoisuus. Että jos en esitä elämää kokenutta kovanaamaa vaan olen oma, positiivinen itseni, niin sitten olen naiivi tyttörukka joka ei ymmärrä tästä maailmasta mitään. Tai jos haaveilee muusikon urasta, niin ei ymmärrä mitään siitä miten kamala iso paha mörkö musiikkibisnes on. Tai jos harkitsee yrittäjyyttä niin ei tajua, että tulee tippumaan sosiaaliturvan ulkopuolelle. Tai jos haluaa asua suurkaupungissa tai syödä napapiirin pohjoispuolella banaaneja niin jostain pitää sitten itsekin tinkiä.

No, olipas taas vuodatus. Ja menipäs taas näin torstaina motivaatio yrittää ylläpitää unirytmiä, kello on kohta yksi yöllä... hups.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Homeinen hima ja sohvakyykytystä

Tämän postauksen olisi yhtä hyvin voinut nimetä "Kilometripostaus"...

Suomesta kun muuttaa melkein mihin tahansa päin ulkomaille, se on edessä – asumisen tason romahdus. Suomessa rakennetaan hyvin, tarkasti ja säännösten mukaan. Talvet ovat pitkiä ja kylmiä, joten asuntoihin on ollut pakko panostaa. Homeen vaarat tiedostetaan ja homeen syntyminen laitetaan huonon rakentamisen piikkiin – asunnossa ei kuulu olla hometta, ja ihmisiä suositellaan jättämään homekämpät ripeästi taakseen ennen kuin terveys menee. Mediassa on koko ajan juttuja homekouluista, homeesta työpaikoilla, ja homealtistuksen moninaiset oireet, etenkin hengitystieoireet, ovat tuttuja kaikille.

Kaikkialla ei ole samoin. Itä-Berliinissä asutaan vielä DDR:n aikaisissa kämpissä, jotka eivät ole ilmanvaihdosta kuulleetkaan. Minäkään en tiennyt, mitä se sellainen poistoilma tarkoittaa, ennen kuin ensimmäistä kertaa jouduin asumaan asuntoihin, joissa sitä ei ole. Pervopapan kämppä oli moderni, mutta kolmessa muussa kämpässä, joissa olen asunut, ei vain ole ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa. Ei ole liesituuletinta, joka imisi kokkaamisesta tai kuumasta tiskivedestä syntyvän vesihöyryn. Vessassa ainoa keino päästää suihkussa käynnistä syntyvä kosteus ulos saattaa olla ikkuna. Kämpät ovat kosteita, pyykki ei kuivu välttämättä kolmessakaan vuorokaudessa, ja homeen syntymisestä ei täällä syytetä rakentajaa tai vuokraemäntää, vaan vuokralaista.


mustaa hometta ikkunan pokissa


Saksalaisten käsitys on, että hometta ei synny, kun vain tuulettaa asunnossa tarpeeksi. Ihmettelinkin alkuun, kun toisessa kämpässäni kämppis tuli ohjeistamaan, miten ikkunoita pitää aukoa joka päivä ja ikkunan alareunaan tiivistyvä vesi (kyllä, siis ihan joka kämpässä ainakin ikkunan alimpaan pariin senttiin tiivistyy vesipisaroita) pitää pyyhkiä pois, etteivät ikkunanpokat homehdu. No, ne kyllä homehtuvat joka tapauksessa mustaan homeeseen, koska kukaan ei voi olla siellä himassa 24/7 tuulettamassa ja vettä pyyhkimässä. Tuulettamisen ajaksi patterit pitää kiertää nollille, koska muuten lämmityslasku nousee pilviin. Tämä on tietenkin erikiva juttu ihmiselle, joka inhoaa kylmää.

Kylmästä puheenollen kaikki asumattomat huoneet, eli keittiö ja kylpyhuone on tapana pitää jäätävän kylminä, varmaan jossain 16-18 asteessa. Ekassa kämpässä luulin, että kyse on lämmönsäästöstä. Sitten sain kuulla ohimennen tuttavieni arvelevan kämppäni homehtumisen johtuvan siitä, että siellä on liian lämmin. Tästä päättelin, että ilmeisesti ihmiset uskovat, että kunhan kämpässä on tarpeeksi kylmä, se ei homehdu.

Kuvitellaanpa huone tai yksiö, jonka molemmat ikkunat ovat samalla seinällä, eli läpivetoa on mahdotonta saada syntymään. Poistoilmaa ei ole, eli asunnossa oleva ilma voi päästä sieltä ulos vain ikkunan avaamalla. Jos räntäisenä talvipäivänä avaa ikkunat ja vääntää patterit nolliin, niin estyykö kämppä sillä homehtumasta? Saksalaisen mielestä kyllä.

Homettahan ei tietenkään kämpissä ole näkyvillä, koska (näkyvästä) homeestahan pääsee kätevästi irti sinolilla ja kloriitilla. Tunnollisimmat vaihtavat homeiset tapetitkin. Vaihtoehtoisesti homeen voi myös maalata piiloon. Tästä päästään kierteeseen, jossa hometta ei muka missään kämpässä vuokrasuhteen alkaessa ole, ja vuokralaiselta voidaan pölliä vuokravakuudet sen perusteella, että tämä on aiheuttanut kämpän homehtumisen laiminlyömällä tuulettamisvelvollisuutensa. Näin kävi minulla kakkoskämpässä – vuokravakuudestani vedettiin sinolin, tapetin ja maalin hinta ja kerrottiin, miten home oli minun syytäni kun en kehotuksista huolimatta ollut tuulettanut tarpeeksi.

Nykyisessä kämpässä olen yrittänyt estää homeen syntyä ihan jo itsekkäistä syistä – terveyteni on muutenkin heikko, ja laulajalle olisi katastrofi joutua flunssakierteeseen tai saada astma. Kumppanillani on myös herkkä iho, ja hänen viimeisellä reissullaan tänne hän sai kyynärtaipeisiin verestävän ja kutisevan ihottuman. Tilanne on kuitenkin haastava, koska ainoa poistoilma on WC:ssä. Siellä on sellainen tuuletin, joka hurahtaa käyntiin, kun valo on ollut jonkin aikaa päällä. Välillä pidän valoa päällä ja vessan ovea kiilattuna kengän kanssa auki ihan, että kämpässä olevaa kosteutta imeytyisi vessaan. Tehostan tätä yleensä avaamalla asunnon toiselle puolella olevat ikkunat, jolloin saisin aikaan edes jonkinlaisen läpivedon yritelmän.

Pyykin kuivattaminen on ongelma. En yleensä edes viitsi pestä lakanoita, koska sen jälkeen kämppä on viikon kuin kasvihuone. Yhden hengen pyykkien kestää se kolme vuorokautta kuivua ja välillä ne eivät vain kuivu kokonaan kuivaksi ollenkaan. Kuivatan niitä yleensä huoneen lämpöpatterin vieressä ikkunan alla, mutta se on siinä mielessä huono ratkaisu, että ikkunanpokat ja puusälettä olevat kaihtimet homehtuvat. Ikkunoitakaan ei voi koko ajan pitää auki, tai lämpötila laskee liikaa.

Tärkeimmät pyykit kuivatan vessan patterin päällä, koska se on ainoa keino saada jotain puhdasta ja kuivaa päällepantavaa seuraavaksi aamuksi eikä vasta viikon keskivaiheilla. Olen myös järkeillyt, että se vessan imujuttu imee kosteuden, ja käydäänhän vessassa nyt herranjumala suihkussakin, ettei se pyykkien kosteus se suurin ongelma siellä pitäisi olla. Loppujen lopuksi kuskaan kaikki pyykit muutama vaate kerrallaan siihen vessan patterille, koska tuossa ikkunan vieressä ne eivät vain yksinkertaisesti kuivu lopullisesti koskaan.


kynttilän heijastuksessa näkyy ikkunan kosteus


Alkuun näkyvää hometta ei ollut juuri missään. Pikkuhiljaa vessan kattoon on ilmestynyt mustaa hometta, josta on mielestäni ihan turha ilmoittaa mihinkään, kun ruotsalaiselle kaverillenikin oli ilmoituksen yhteydessä vain todettu että no aijaa, ilmoittele sitten jos se homeläikkä siitä kauheasti suurenee.  Keittiöön hometta tulee keittolevyjen yllä olevan kaapin pohjaan, koska tosiaan siinä, missä Suomessa olisi liesituuletin, on täällä kaappi. Myös mikron alle kertyy hometta, ja olipa mikron oveen tarttunut ruokakökkärekin homehtunut, kun täällä on niin kosteaa.

Päähuoneessa ei luojan kiitos ole havaittavissa mitään kummempaa, ja ilma on ihan ok kunhan tuulettaa. Mutta sitten bongasin muutama päivä takaperin kivan pikku yllärin eteisestä… Täällä on eteisessä kaksi sellaista tiiviisti magneetilla sulkeutuvaa kaappia. Toinen on kaksiovinen ja säilytän siellä henkareissa säilytettäviä vaatteitani, koska ison huoneen puolella ei ole kunnon vaatekaappia. Lähempänä ulko-ovea oleva on yksiovinen, ja siellä on vain pölynimuri, joten katson sinne korkeintaan kerran viikossa.

Se kämppä, mistä minulta vietiin vuokravakuuksia, haisi homeelta. Sitä ei huomannut vielä, kun muutin sinne, mutta talven jäljiltä todellakin huomasi. Kumppani valitti, että haju tuli vaatteissani Suomeen saakka. Kun kämpän oven avasi, eteisestä vastaan löyhähtävä haju oli todella epämiellyttävä. Tunkkainen, kasvihuonetta tai maakellaria muistuttava. Samaa hajua ei ollut täälläkään alusta asti, mutta sanotaanko viimeisen parin kuukauden aikana eteiseen on ollut aina vain epämiellyttävämpää tulla ulkoa.

Viimeksi avasin kaapin imurointia varten tiistaina, kun vuokraemäntä oli tulossa tänne keskiviikkona viemään omaa sänkyään pois ja auttamaan minua tämän uuden sohvasängyn hakemisessa. En tiedä miten en ole aikaisemmin nähnyt sitä, mutta kaappi oli aivan homeessa sisältä. Seinissä on kymmeniä kahden euron kolikon kokoisia tai isompia, vihreitä homeläikkiä. Hyi saatana.


maistuis varmaan sullekin?

Päätin, että saksalaiseen tyyliin hoidan sitten homman sinolilla ja kloriitilla. Eihän se estä hometta kasvamasta takaisin, mutta ainakin sitä on sitten jonkin aikaa vähemmän ja edes se haju pysyisi poissa. Valitettavasti en vain ehtinyt tehdä asialle mitään, ennen kuin vuokraemäntä tuli käymään. Ja hän sitten oli tullut kämppääni omilla avaimillaan puoli tuntia ennen kuin ehdin töistä kotiin, ja oli sitten penkonut sitä kaappia ja ties mitä muuta, ja alkoi heti valittaa, että vessassa on hometta ja en saisi kuivata pyykkejä siellä ja kaapissakin on hometta. Yritin sitten selittää, että kämpässä nyt vain ei ole ilmanvaihtoa, ja jos minä en kuivata niitä pyykkejä vessassa ja homehduta vessaa, niin sitten kuivatan niitä ikkunan vieressä ja homehdutan ikkunanpokat. Hän muisti myös sanoa, ettei hometta vain silloin ollut, kun hän viimeksi oli kämpässä. Sanoin, ettei tietenkään, koska nyt kun minäkin ne sieltä sinolilla ja kloriitilla vetelen pois, niin seuraava vuokralainen ei huomaa mitään ennen kuin kuukausien päästä, kun home kasvaa takaisin.

Huoh. Olen kyllä varautunut, että vuokravakuudet pöllitään taas. Toisaalta jos se on pienin paha, mitä tuon nykyisen vuokraemännän kanssa tapahtuu, niin pidän sitä jo pienenä voittona. Olen tainnut jo aikaisemmin kertoa, että hänellä on koko ajan niitä jotain Facebook-riitoja, missä hän levittelee omalla seinällään jotain screenshotteja, missä hän on riidellyt jossain kommenttiketjussa tai yksityisviestillä tai en minä edes tiedä, ja sitten yrittää yllyttää muita mukaan haukkumaan sen toisen osapuolen. Olen niin varma, että ennen kuin tämä vuokrasuhde on täysin loppu, niin minä olen se, ketä siellä Facebookissa ristiinnaulitaan.

En olisi alun perinkään halunnut hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, varsinkaan sellaisiin, että minun asumiseni on hänestä kiinni. Mutta eipä minulla ollut mitään mahdollisuutta saada opiskelijana normaaleilta markkinoilta kämppää, ja kimppakämppään en olisi enää suostunut menemään, joten piti valita joko tämä lievästi sanottuna ailahtelevainen vuokraemäntä tai paluu Suomeen. Hän on kertonut muun muassa, miten on ollut todistajana oikeudenkäynnissä jossain paloittelusurmassa, jonka surmaajan kanssa hänellä oli myös ollut riitaa ennen niitä surmia. Hän kertoi myös, miten hän oli vuokrannut treenikämppäänsä jollekin, ja se joku oli väittänyt hänen varastaneen heidän rahansa, ja siitä oli sitten tullut kauhea riita ja tavaroita oli viety pihalle ja omaisuutta tuhottu ja ovia lukittu ja mitä kaikkea.

Alkuun pyysin vuokraemännän aina tänne hakemaan rahojaan, ettei minun tarvitsisi juosta ympäri kaupunkia siksi, ettei hän suostu ottamaan tilisiirtoa, koska ei halua että minun täällä asumisestani jää todisteita. Jossain kohtaa totesin, etten halua häntä tänne käymään ja selittämään niistä ainaisista riidoistaan, vaan aloin käydä viemässä rahat hänen työpaikalleen, jossa hän joskus oli itse, ja joskus jätin vain kirjekuoren alaisille.

Viikko, pari takaperin hän alkoi kuitenkin mankua sitä parvisänkyään, ja kun minulle tarjottiin tätä vuodesohvaa työkaverin kautta, niin mietin, että kysyn nyt sitten samalla onko sillä vuokraemännällä joku auto, millä roudata. Hänellä oli omien sanojensa mukaan ”bus”. Ajattelin, että kyseessä on sitten joku vähintään pakun kokoinen auto, ja hän vielä sanoi, että kyytiin mahtuu kolme ihmistä, joten laskin, että se on sellainen kun pakussakin, että edessä on kolme penkkiä ja ei muita penkkejä.

En edes osaa selittää, miten vaikeaa täällä mamuna tuollaisen yhden sohvankin muutto-operaation järjestäminen voi olla. Kaikki kaverit käyvät töissä eri osissa kaupunkia, kaikki ovat väsyneitä, kaikilla on pitkät työmatkat ja kiire ja lisäksi harrastuksia. Kitaristi ei voinut tulla jeesimään, koska hän on viikolla illat töissä. Rumpalilla oli sähly. Yhden pariskunnan toisella puolella on selkä paskana ja nostokielto, ja toisella oli joku harrastus. Lopulta yksi kaveri, jolla on rajoitteita vain sen suhteen, missä asennoissa saa nostaa (ei pitkälle eteen taivuttaen) ja yksi nainen, joka sukupuolestaan huolimatta on todella vahva, lupautuivat avuksi.

Aikatauluista johtuen en pystynyt kuitenkaan pyytämään heitä vielä menomatkalle mukaan. Lähtö piti olla minun kämpältäni klo 19, ja toinen pääsi töistä vasta klo 19. Järkeilin myös, että ehkä siellä toisessa päässä sillä työkaverin tuttavalla, keneltä sohvan haen, on jotain perhettä kotona, ja he voivat auttaa. Ajattelin myös, että vaikka vuokraemäntä oli sanonut, että hänelläkin on kantokielto, niin hän voisi edes vähän auttaa ohjaamaan tms. Siellä päässä piti myös olla hissi ja mahdollisuus parkkeerata suoraan oven eteen, joten järkeilin, että apu tulee enemmän tarpeeseen minun päässäni, jossa on vain portaat.

No, operaatio oli sitten kokonaisuudessaan hankala ja vuokraemäntä käytti kyllä kaiken energiansa tehdäkseen illasta minulle niin vittumaisen kuin mahdollista.

19.3.2017


Olimme sopineet, että lähtö on täältä kämpältä klo 19 ja meidän pitää olla siellä toisella kämpällä klo 19.30 (alun perin sohvan omistaja vaati klo 19, koska hänen pitäisi lähteä klo 19:40 jumppaan, mutta sain sitten onneksi ymmärrystä että tuollainen minuuttiaikataulu ei oikein käy yksiin sen kanssa, että operaatio pitää sovittaa monen eri töissäkäyvän ja eri kaupunginosassa asuvan ihmisen aikatauluihin). Tulin tänne klo 19, ja oletin, että lähdemme samantein ajamaan, koska olin sitten jo kutsunut ne kaksi kaveriani tänne klo 20. Vaan ei. Vuokraemäntä valitti homeesta, valitti pyykeistä, ja alkoi purkaa sitä parvisänkyä osiin.

Jossain kohtaa jouduin sitten tosissaan alkaa painostamaan, että eikö voitaisi nyt lähteä, kun se sohvan omistaja odottaa meitä puoleksi ja omat kaverini tulevat tänne jo kasiksi, että mehän voimme purkaa sen sängyn sitten vaikka kaikki yhdessä kun olemme täällä päässä. Pääsimme lähtemään klo 19.20, ja olimme sitten perillä joskus 19:40.

Perillä odotti yllätys. Sohvan omistaja oli yksin, ja siinä missä hän oli luvannut, että sohvan saa kolmeen eri osaan, hän ei meinannut saada niitä osia ensin alkuunkaan eroon toisistaan. Ja sohva on järkälemäinen kulmamalli, eli sitä ei ole mitään mahdollisuutta kuskata yhtään mihinkään sellaisenaan. Hän sitten onnistui sanomaan vähän tyhmästi, että hän oletti, että minä tulen sinne usean _miehen_ kanssa. Vuokraemäntä siihen sitten feministinä tokaisi, että ei ole hänen naiseudestaan kyse vaan siitä, että hänellä on selkä paskana.

Sohvan omistaja sanoi, että hän oli kyllä liittänyt mitat siihen mainokseen sohvasta, minkä oli lähettänyt työkaverilleni. Minä taas sanoin, etten ole valitettavasti mitään mittoja nähnyt, vaan ainoastaan valokuvan. Muistan kyllä kelanneeni, pitäisikö minun pyytää mittoja, mutta tulin siihen tulokseen, että en minä minkään mittojen perusteella osaa laskea, mahtuuko se sohva kääntymään täällä minun asuntoni rappukäytävän kierreportaissa, tai mahtuuko se eteisestä sisään. Pitäisi varmaan olla aika edistynyt matemaatikko, että osaisi sellaisia laskutoimituksia tehdä. Jotenkin myös oletin, että vuokraemännän ”bus” on niin iso auto, että sinne mahtuu sohva kuin sohva, eikä minulle tullut mieleen kysyä, minkä pituinen sohva sinne mahtuu. Sehän oli sitten loppujen lopuksi pakun kokoinen auto, jossa oli niiden kolmen penkin takana toinen penkkirivi, josta sai sentään selkänojat kaadettua.

Tilanne kävi  hyvin kireäksi, ja kun minua syytettiin siitä, etten ollut tuonut mukanani niitä isoja vahvoja miehiä muuttamaan, niin tokaisin sitten että niin, tämä on tätä maahanmuuttajan elämää. Minulla on helvetin vahva isoveli, joka harrastaa voimannostoa, ja hän asuu Suomessa. Kumppanini on todella vahva ja lihaksikas, ja hän asuu Suomessa. Isäni (johon tosin en ole väleissä) on entinen kehonrakentaja, mutta asuu Suomessa. Teki mieli sanoa, että ylipäätään ihme, että löysin jonkun, jolla on iso auto ja pari tyyppiä auttamaan sinne oman taloni portaikkoon keskellä viikkoa joustamattomalla aikataululla.

Vuokraemäntä teki sitten kaikkensa nolatakseni minut sen sohvan omistajan edessä. ”Voi Mieletön Migreenikko, miten sä oikeen kuvittelit, että me saadaan tää sohva kyytiin?” Voi Mieletön Migreenikko, mähän kuule ihan oletin että tää on joku pieni IKEA:n sohva, miten sä oikeen kuvittelet, että tää edes mahtuu sinne asuntoon sisälle?” Tässä kohtaa syntipukki oli sitten löytynyt ja se sohvan omistajakin alkoi että ”Anne (työkaveri, nimi muutettu) kans vähän epäili että mahtuuko sulle näin iso sohva, kun asut kuulemma jossain pienessä yksiössä, mutta mä olin laittanut ne mitat siihen kuvan yhteyteen, niin ajattelin että sä tiedät, mitä teet.” Yritin sitten sanoa, että tottakai tajuan, että sohva on nykyiseen kämppääni iso, mutta kai se nyt sisälle sentään mahtuu ja minulle on ihan sama vaikka en mahtuisi siellä kämpässä sen jälkeen liikkumaan, kun kuitenkin muutan kohta pois.

No, siinä kohtaa kun minä sitten aloin miettiä, että jos tämä operaatio on nyt niin tyhmä ja huonosti organisoitu, niin ehkä koko sohva jää sitten sinne. Siinä kohtaa se sohvan omistaja onneksi otti ohjat käsiinsä, ja alkoi kantaa sohvaa minun kanssani ja neuvoa, mihin suuntaan pitää kääntää ym. Vuokraemäntä kieltäytyi millään tapaa auttamasta, ja jossain kohtaa se sohvan omistaja huusikin hänelle että voisit nyt sentään edes auttaa työntämään sitä tässä lattialla (jossa se liukui tosi vaivattomasti), vaikket saakaan kantaa, että ei tämä nyt kantamista ole.

Tässä kohtaa puhelin soi, ja molemmat kaverini olivat jo odottamassa toisessa päässä kämppäni ulkopuolella kylmässä. Pahoittelin, toivoin vain vajoavani maan rakoon ja melkein pillahdin itkuun. Tottakai se vuokraemäntä tuli siihenkin huutamaan, että laita se puhelin pois. Että minä en olisi saanut edes ilmoittaa niille kylmässä ulkona odottaville kavereilleni, kuinka kauan vielä kestää tai missä olen.

Sohvan saaminen autoon olikin sitten niin, että sohvan omistaja yritti järkeillä, miten päin sohva mahtuu sisään, ja vuokraemäntä vain päivitteli ja vakuutteli, ettei sohva tule ikinä mahtumaan sisään ja ”voi Mieletön Migreenikko, miten sä ikinä kuvittelit, että se sohva mahtuu tähän autoon, mä luulin että se olisi vain joku kahden istuttava pikkusohva”. Sohvan omistaja kuitenkin sulki lopulta korvat siltä valitukselta ja alkoi vain kantaa sohvaa kanssani autoon ja järkeillä miten päin saa minkäkin osan menemään ja lopulta sohva oli sisällä.

Viimeinen nihkeys tuli sitten siinä, kun minulla ei ollut näitten tilisotkujeni takia käteistä, mutta onneksi oli pelisilmää sen verran, että sanoin laittavani tilisiirrolla vähän ylimääräistä, kun se sohvan omistaja jeesi niin paljon. Ajomatka kämpilleni oli jäätävä. Yritin keventää tunnelmaa juttelemalla ja vitsailemalla, yritin pahoitella, mutta vuokraemäntä oli päättänyt mököttää, joten loppujen lopuksi vain latelin ajo-ohjeita lakonisesti.


19.3.2017

Kun vihdoin pääsimme kämpälleni, ystäväni olivat odottaneet ulkona 25 minuuttia. Onneksi sentään heillä oli ollut seuraa toisistaan ja ulkona oli joku 8 astetta lämmintä. Saman tien kävi myös selväksi ero luonnevikaisen vuokraemännän ja ihanien ystävieni välillä. Ystäväni tulivat vain halaamaan, eivät valittaneet odottamisesta, eivätkä kertaakaan sanoneet mitään sen suuntaistakaan, ettei sohvaa saataisi kannettua. He olivat onneksi molemmat olleet monessa muutossa mukana ja olivat vahvoja ja hokasivat hyvin, mihin suuntaan piti kääntää ja milloin.

Ensin autoimme vuokraemäntää purkamaan sen sängyn, ja siinä missä hän vieläkin oli vaisu ja osoitti mieltään, olivat ystäväni puheliaita ja ystävällisiä ja puhuivat vuokraemännälleni sujuvahkoa mamusaksaa eivätkä millään tavoin osoittaneet merkkejä, että mikään tilanteessa olisi harmittanut heitä. Ja ei kai harmittanutkaan, koska normaalille aikuiselle ihmiselle muuttoapuna oleminen ja pieni odottelukin on ihan normaalia, aikuisen ihmisen elämään kuuluvaa puuhaa eikä jotain, mistä pitää alkaa kiukutella kuin hiekkalaatikolla.

Koko aikana vuokraemäntä ei tullut millään tavoin auttamaan meitä, ei siis edes avaamaan ovea tai laittamaan valoa rappukäytävään, vaikka kerran pyysin, kun se sammuili itsekseen ja meillä oli kädet täynnä töitä. Minä olin ollut vuokraemännän hyökkäyksen takia ihan vakuuttunut, että ei se sohva nyt sitten varmaan mene edes koko rakennukseen sisälle tai mahdu kääntymään portaikossa tai mene eteisestä sisään tai mahdu asuntoon sisälle, mutta ei se loppujen lopuksi niin ihmeellinen homma edes ollut. Opin, että muuttamisessa on paljon enemmän kiinni tekniikasta kuin voimasta, mutta voimaakin tarvitaan. Olin niin pirun tyytyväinen, että olin käynyt salilla, koska vaikka minusta ei järisyttävän paljon apua ollutkaan, niin ainakin onnistuin olemaan loukkaamatta itseäni, koska tiesin vähän millä ponnistaa ja minulle on kehittynyt edes jonkinlainen perustaso kehonhallinnassa.

Olin ja olen edelleen todella vaikuttunut, miten vahva se naispuolinen ystäväni on. En siksi, ettei nainen voisi olla vahva vaan siksi, että naiselta ottaa paljon miestä enemmän aikaa ja vaivaa kehittyä vahvaksi. Olen huomannut sen salilla, kun selvästi vasta aloittamassa olevat teinipojat nostavat ekalla kerralla samoja tai isompia painoja, mitä minä vuoden, puolentoista nousujohteisen harjoittelun jälkeen. Jos minulla siis on mies- ja naispuolinen ystävä, jotka molemmat ovat yhtä vahvoja, niin se nainen on saattanut tehdä sen eteen vaikka kaksinkertaisen duunin. Hän ei myöskään näytä minua isommalta, mutta miehille kai kasvaakin helpommin naista isommat lihakset, vaikka pienemmän näköisissä lihaksissa voi olla valtavasti voimaa.

Olin myös hyvin vaikuttunut, miten hyvin hän hahmotti sen, mihin pitää milloinkin kallistaa tai miten päin sohvaa pitää kantaa. En siksi, että se olisi erityisen ihailtavaa naiselta vaan siksi, että ihailen sitä ihan keneltä tahansa, koska itse olen ihan superhuono hahmottamaan sellaista. Ja toisaalta muutossa en nyt vain ole koskaan kantanut niitä isoja huonekaluja, koska aina on ollut paikalla paljon vahvempaa porukkaa, jonka on ollut järkevämpää kantaa ne, ja minä olen keskittynyt pienemmän romun roudaamiseen. Minulla ei siis ollut etukäteen mitään käsitystä siitä, miten jotain sohvaa kuuluu kantaa portaikossa tai miten sen saa parhaiten pienestä eteisestä läpi.

19.3.2017

Tulipa pitkä tarina, mutta tuo, miten vuokraemäntä minua kohteli, ja vielä työkaverini kaverin edessä, oli jotain niin törkeää. Tässä kohtaa jo tajuan, että tarkoitus on vain kiusata minua ja olla minulle inhottava ja yrittää nolata minut, eikä vika ole oikeasti minussa (sen huomasi siitäkin, miten se sohvan koko ei omille ystävilleni ollut mitään kauhisteltavaa, vaikka he sentään joutuivat kantamaan sitä portaikossa). Ei sen tajuaminen kuitenkaan auta, kun ei voi puolustautua, tai minulla ei ole sitten enää edes tätä homeista kämppää. Olen myös saanut siitä vuokraemännästä niin luonnevikaisen käsityksen, että edes täältä lähtiessäni en aio haistattaa hänelle, koska minulla on kaikin puolin sellainen olo, että siitä ihmisestä on vain parasta pysyä hyyyyyvin kaukana ja häntä on parasta olla suututtamatta, vaikka se olisi kuinka oikeutettua.

Työkaverini kaverin kanssa sain asiaa onneksi paikkailtua sillä, että kiittelin vielä häntä Whatsapissa moneen kertaan avusta ja ihan suoraan pahoittelin ikävää tunnelmaa ja sanoin, ettei minun ollut ihan helppo löytää muuttoapua, kun olen vielä aika uusi täällä. Laitoin myös hänen tililleen sovitun 50€ sijasta 70€. Se 20€ ei ole minulle raha eikä mikään, mutta se on tietenkin aikamoinen prosentuaalinen lisäys sovittuun hintaan ja selkeä signaali, että homma ei nyt mennyt ihan niin sujuvasti kuin piti, ja minä olen siitä pahoillani ja haluan korvata sen.

Uskon, että hänelle jäi ihan hyvä maku. Siitä, miten hän alkoi päättäväisesti lykätä sitä sohvaa sinne autoon vuokraemäntäni marmattaessa vieressä, päättelisin myös, että hän tajusi, että vuokraemäntä nyt vain on hankala ihminen. Ikävintähän oli se, että minä olin joutunut puhumaan ”vuokraemännän” sijaan ”ystävästä”, koska enhän minä virallisesti vuokraa tätä kämppää häneltä. Työkaverin kaverin oletus siis oli, että olen ihan vapaaehtoisesti valinnut tämän ihmisen läheisyyteeni. Ehkä hän sitten tuosta viestistä kuitenkin tajusi, että koska ”muuttoapua oli vaikea saada”, niin vihjasin siihen, että jouduin ottamaan kenet sain, ja se joku oli sitten aika ikävä ihminen.

Ahdistus oli illan aikana järjenmenetystä hipovalla tasolla (luojan kiitos minulla ei ole taipumusta paniikkikohtauksiin, koska aivan varmasti olisin sellaisen saanut vuokraemännän höykyttäessä minua työkaverini kaverin edessä), ja en todellakaan olisi jaksanut seuraavana päivänä töihin, koska olin lisäksi fyysisesti todella väsynyt. Oli kuitenkin myös superihanaa huomata, että minulla on sen verran verkostoja, että voin pyytää ystäviä tulemaan muuttoavuksi ja he ovat avuliaita ja ystävällisiä ja eivät itse pidä sitä isona juttuna. Välillä kun mietin, miten sydämellisiä ihmisiä minulla on ympärilläni niin tuntuu, etten voi olla ihan kamala ihminen itsekään. Koska jos taas mietin vuokraemännän ystäväpiiriä… no, hänellä ei ole ystäviä, hänellä on vain ihmisiä, joiden kanssa hän on enemmän tai vähemmän riidoissa.

Olen myös todella iloinen, että kaikesta vaivasta huolimatta päätin sohvakaupat tehdä. Osasin heti laskea 1+1 että jos sitä on myymässä työkaverin kaveri, joka asuu kaupungin ulkolaidalla (onneksi itse asun samalla suunnalla), niin kyse on todennäköisesti siitä, että huonekalu on ollut kallis, se on hyväkuntoinen, mutta kukaan ei halua lähteä hakemaan sitä sieltä hevontuutista. Ja olin ihan oikeassa, koska ei minulla kyllä näin saakelin hienoa sohvasänkyä ole koskaan ollut, ja päällinenkin vaikuttaa melkein uudelta, ja sain mukaan vielä jotain hoitoainetta. Täytyy sanoa, että ei Berliiinissä ihan kaikkia ihmisiä kiinnosta huonekalujensa kunto niin paljon, että niihin jotain tekstiilinhoitoaineita käytettäisiin.. aika moni kuitenkin nukkuu vain patjalla lattialla jossain kurjassa kimppakämpässä.

No, minä olen sohvan myötä taas yhden askelen lähempänä oikeaa kotia. Alkuun pärjään uudessa asunnossa hätätilassa vaikka ilman muita huonekaluja, koska tässähän on nyt sekä sohva että sänky. Täytyy vain löytää se asunto ensin. Ensi viikolla laitan luottotietotodistuksen hakuun, ja sitten tohtiikin jo melkein alkaa etsimään sitä Kotia. Toivottavasti löytyy sellainen, jossa on poistoilma. Onneksi tosin lännessä tuntuu olevan paremmin rakennettuja uudempia kämppiä. Ainakin mitä jo kuvia joistakin katselin, niin ihan eri tavalla asunnoilta näyttivät kun nämä hienosti ”Altbauksi” tituleeratut rotanloukot täällä.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Väsyttää

Olen niiiiiiiiin väsynyt. Univajetta vaan tulee. Jos pääsen aikaisemmin nukkumaan, herään myös aikaisemmin. Nukun viikolla sen 6 tuntia yössä eli viikon edetessä alan viettää yhä enemmän aikaa työpaikan vessassa nuokkuessa, koska edes kahvi ja redbull eivät pidä hereillä. Onneksi pian tulee viikonloppu. Jos vaikka saisi univelkaa korjattua ja urheiltua.

Ja minulla on uusi vuodesohva. Se on jättimäinen. Se täyttää yli kolmasosan tämän pikkuyksiön pinta-alasta. Kulmamalli. Hyvä selälle. Maksanut uutena varmaan satoja ja minä sain sen viidelläkympillä. Kyllä kelpaa. Se on ihana. Sanoinko jo, että se on ihana?

Avasin myös pankkitilin. Sain pankilta 7 kirjettä. Yhdessä kirjeessä aina joku yksi kortti tai yksi salasana tai pankkitili. Saksalainen saisi varmaan slaagin Suomessa kun salasana lähetetään kortin mukana. Ja PIN-koodeja ja salasanoja piti luoda joka paikkaan, erikoismerkeillä ja numeroilla ja kirjaimilla ja hemmetti, minun oli pakko luoda niistä Word-dokumentti että pysyin kärryillä. Melkein jo unohdin yhden salasanan, mutta lopuksi pääsin tiliini kiinni. Se on tyhjä. Huomenna sinne toivottavasti on siirtynyt Suomesta rahaa tai tulee kusinen viikonloppu, koska minulla on euro käteistä ja Suomen kortti meni vanhaksi.

Seitsemän kirjettä. Olin ihan kuin joku James Bond.

Onpa ihanaa kun ei tarvi nukkua lattiatasossa. Luksusta. Niiiiiin luksusta. Nam.

Demot ovat saaneet tosi hyvin kuuntelua parin viikon aikana. Ja sitten tuli ihan suoraa palautettakin, että bändin nimi jäi hyvin mieleen ja logo erottui. Nyt on pakko paukuttaa omia henkseleitä koska veetu että hakkasin päätä seinään sen kanssa kun koko muu bändi ihmetteli että mitä väliä sillä nimellä on. Ja nyt on nimi, joka on sellainen, että kun olen sanonut sen yökerhossa ihmisille ohimennen niin he ovat osanneet vielä seuraavana päivänä ihan itse ilman muistutusta tai linkkiä googlettaa sen, koska se on niin mieleenpainuva. Ja kuvituksella on taatusti osansa siihen, että olemme saaneet niin monet kuuntelemaan, koska se erottuu FB:n uutisvirrassa.

Tyytyväinen olo, koska vaikka nyt en tuolla töissä käytä näitä koulutuksessa hankittuja taitoja niin tulevatpahan käyttöön vähän tärkeämmässä yhteydessä.

Nyt haluan vain mennä nukkumaan. Koska huomenna pitää mennä töihin.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Jee jee jee

No niin, keikkaviikonloppu takana. Pitäisikö ensin suomalaiseen tapaan valittaa: on se raskasta! Perjantaina suoraan töistä kenraaliharjoituksiin, sieltä nukkumaan, aamulla herätessä noin tunti omaa aikaa, sen jälkeen silittämään keikkakuteita, sittten treenikselle opettelemaan vieä perjantain kenraaliharkassa muutettuja lauluharmonioita ja avaamaan ääntä, sitten kotiin syömään ja pukeutumaan ja meikkaamaan ja koristautumaan, sieltä soundcheckiin, sitten odottelua, syömään, ja sitten vihdoin se oma keikka.. Tämä oli vielä kevennetty versio muusikon keikkapäivästä, koska en ollut roudaamassa (yritin kyllä tyrkyttää itseäni siihenkin mukaan, muttei huolittu).

Keikka meni hyvin. Nyt vihdoin sitten tuli jotain hyötyä siitä, että olen käynyt siellä open stagessa sähläämässä, koska en mennyt oikeastaan missään kohtaa lukkoon, vaikka odottamattomia asioita tapahtui.

Ensimmäinen juttu olivat ne harmoniat. Olin siis kolme viikkoa opetellut vetämään kertsissä perussäveltä, samaa kuin toinen laulajakin, ja perjantaina sitten päätettiin, että kokeilen laulaa harmoniaa eli eri säveltä vähän ylempää. Siitä huolimatta, että hinkkasin niitä harmonioita lauantaina päivällä tunnin, en saanut niitä enää niin lyhyellä varoitusajalla menemään spontaanisti oikein. Mutta meillä synkkasi niin hyvin toisen laulajan kanssa, että hän keksi treeneissä aloittaa kertsin aina siitä minun harmoniastani, jolloin minä pääsin mukaan, ja sitten siirtyä omaan säveleensä. Pystyin sitten luottamaan siihen, että hän tekisi niin livenäkin, ja niinpä vain teki, eikä yleisöstä ilmeisesti huomattu koko hommassa mitään kummallista.

Täytyy sanoa, että tuossa kohtaa olin aika ylpeä itsestäni. Ylipäätään lähdin hommaan niin lyhyellä varoitusajalla ja tuollaisenkin viime hetken muutoksen suostuin opettelemaan. Ja että en sitten ollut edes kauhen hermostunut siitä, että tiesin, että kertsin alkaessa monenkymmenen ihmisen edessä en tule pääsemään kiinni oikeaan melodiaan lennosta, ellei toinen laulaja jeesi minua siinä. Ei voi kyllä liiasta stressaamisesta minua syyttää..

Lisäksi en ollut varautunut spiikkaamaan ollenkaan, ja lennosta jouduin vähän spiikkaamaan saksaksi kuitenkin. Ensimmäinen kerta oli, kun jossain välispiikissä laulaja esitteli minut ja kertoi, että olen niin ammattilainen että pystyin kaksilla yhteisillä treeneillä tulemaan heidän kanssaan lavalle. Se kyllä lämmitti mieltä, koska etukäteen harmitti, kun tiesi, että jos jonkun mokan teen niin eihän se yleisö sitä tiedä, miten vähän minulla on ollut aikaa treenata tai mitä viime hetken muutoksia on ollut. Samalla se nauratti, koska tuo oli elämäni eka kerta lavalla kokonaisen bändin kanssa sitä varta vasten katsomaan tulleen yleisön kanssa, että sellainen "ammattilainen"... Onnistuin tähän vielä kommentoimaan, että on helppoa olla ammattilainen kun bändi on niin ammattimainen.

Toinen spiikki tuli siinä kohtaa, kun laulaja, kuka ei kyllä ota turhaa stressiä mistään, joutui lukemaan parin coverbiisin sanat paperista, koska ei ollut niitä ehtinyt opetella. Hän joutui vielä pitämään papereita kädessä, kun teksti oli niin pientä, että sitä ei olisi nähnyt lattialta. Hän sitten pyysi sitä yleisöltä anteeksi ja sanoi että on valitettavasti unohtanut sanat, ja minä heitin sitten siihen vitsillä tai että no oikeastaan et ollut koskaan opetellutkaan niitä. Tuollaiset ovat vähän riskiheittoja, kun Suomessahan tuollainen kuittailuhuumori on aika arvostettua, mutta jossain se voi mennä täysin ohi, ja näyttäytyä vain kusipäisyytenä.

Viimeinen kerta kun jouduin improamaan tuli siinä kohtaa, kun laulaja oli esittelemässä koko bändiä. Jossain kohtaa tajusin, että ei helvetti, eihän se nyt voi itseään esitellä, siinähän lopuksi sitten aina joku muu esittelee sen laulajan. Tästä ei oltu sovittu mitään treeneissä, mutta minä lähestyin sitten jo mikrofoniani valppaana, kun esittely läheni loppuaan. Laulaja sitten kysyi mikrofoniin, että pitäisikö hänen esitellä itsensä, ja minä kaappasin tilanteen haltuun jälleen huonolla vitsillä. Et tietenkään voi itseäs esitellä, on sulla iso ego muttei ihan niin iso. Sitten jatkoin, että tämä laulaja on sellainen jonka kanssa on ollut todella kunnia päästä esiintymään ja laulajan nimi on... X!

(tosin huonolla saksallani homma meni varmaan kutakuinkin näin:

"Et sä tottakai voi sinä itse esitellä, on sinun ego iso mutta se ei ole niin isoa. Tämä on laulaja, minä olen tosi iloinen että minä hänen kanssa voi laulaa, hänen nimi on X")

Olin ihan paniikissa jälkikäteen, että mitäköhän helvettiä sieltä suusta taas tuli, että pitääkö jengi minua ihan kusipäänä kun lauon puskista tuollaisia kuittailuvitsejä, mutta hyvin se meni, ja kun kysyin parilta kaveriltani yleisöstä, että miltä tuollainen saksalaisen korvaan kuulostaa, niin hekin sanoivat, että ei se ilkeilyltä vaikuttanut vaan vitsailulta, ja että kaiken lisäksi hyvin seivasin tilanteen kun en ollut siihen varautunut.

Live-esiintyminen on kyllä sellaista, että siinä ei ole perfektionismille varaa, kun AINA tulee yllätyksiä, ja sitten on vain pakko reagoida jotenkin, jäätyä ei saa. Ja yleensä vitsailu on aika hyvä keino poistaa sitä jännitettä. Pahinta on katsoa bändiä, jolle käy lavalla joku kämmi tai jäätyminen ja josta huomaa, että heidän oma fiiliksensä on sen jälkeen loppukeikan ajan piloilla. Se ei auta kuin vääntää tilanteesta vitsiä ja ottaa tavallaan yleisö siihen mukaan. Niin ja sekin tuli mieleen että eihän se yleisö tiedä, ettei se minun egovitsailuni ollut etukäteen sovittua. Laulajalta vielä kysyin jälkikäteen, että ei kai hän ottanut siitä itseensä, ja homma oli ihan ok.

Minun lauluistani sitten.. kaikki meni niin hyvin, kuin mahdollista. Toisaalta ehkä vähän turhauttavaa hengata lavalla, kun vain ehkä 10% lauluosuuksista oli minulla, ja niistäkin vain murto-osa täysin soolona, mutta toisaalta yleisöhän ei tarvitse kuin kymmenen sekunnin demostraation laulustani todetakseen sen, mitä moni sitten totesikin: todella vahva, upea ääni. Siinä mielessä tämä oli siis mahtava keissi, että minimaalisella stressillä ja työmäärällä sain kuitenkin promottua itseäni ihan kivalle joukolle ihmisiä, ja toki siitä poiki sitten heti kyelyjä että laulaksä jossain muussa bändissä kans. Ja olihan se nyt vaan yksinkertaisesti kivaa!

Ainoa nihkeä puoli tässä oli, että Bändi#1:n kitaristi ei ihan täysin tukenut ajatusta siitä, että minulla on toinenkin projekti. Välit ovat muutenkin olleet pikkaisen kireällä, koska minä olen ollut niin stressaantunut yleisen elämäntilanteeni takia, etten ole aina pystynyt ilmaisemaan erimielisyyttäni kovin diplomaattisesti. Olen kyllä pyytänyt räjähdysherkkyyttäni anteeksi. Ja nyt olen pitänyt supermatalaa profiilia basistihaun suhteen ja antanut hänen ottaa siitä vastuun, ja pitänyt turpani kiinni. Pitäisi vielä muistaa selittää hänelle, että olen sivuprojektin ansiosta Bändi#1:ssäkin vain mukavampi kun minulla ei ole kaikki yhden kortin varassa. Sitten jos siinä tulee jotain taukoa tai kaikki ei mene ihan mieleni mukaan, niin voin kanavoida energiaani myös muualle.

Hyvänä puolena täytyy sanoa, että kitaristi tuli kuitenkin paikalle, ja kerroinkin sitten hänelle, että ihmisten kyselyjen myötä nyt myös meidän bändimme sai enemmän näkyvyyttä siinä sivussa. Ja painotin sitten vielä, että tämä oli kivaa, mutta tottakai se tulee olemaan tuhat kertaa hienompaa, kun pääsee oman bändin kanssa esittämään alkuperäistä musiikkia, johon olen itse kirjoittanut sanat ja tehnyt melodiat ja pääsen laulamaan koko setin itse. Sanoin myös, että vaikka tuollainenkin musiikki on siistiä, niin on minussa sen verran sitä hevaria jäljellä että kyllä se potkii vähän eri tavalla kun pääsee sen särökitaran kanssa huutamaan sydämensä kyllyydestä. Enemmänhän tämä homma on niin päin, että pystyn laulamaan tuota blues/funk -tyylistä juttua, koska minulle on rock/metal -laulun takia kehittynyt niin vahva äänenkäyttö ja saan myös raspia mukaan, mikä sopii sitten sinnekin puolelle.

Kaikkiaan ilta oli onnistunut. Keikkapaikka oli hieno, soundit hyvät, yleisöä oli paikan sijaintiin ja kokoon nähtynä hyvin, ja olin todella yllättynyt, että omista ystävistäni/tuttavistani kokonaiset KAHDEKSAN tuli paikalle! Sain sydämellistä palautetta sekä omilta ystäviltä, että bändiltä (se kulki toki molempiin suuntiin), ja bändiläisten kavereilta, ja tulipa yksi yleisön jäsen ihan randomistikin näyttämään peukkua. Pitää kyllä noita kohtaamisia varten saada jotain käyntikorttityyppisiä flyereita, täällä kun kaikki eivät käytä nettiä samalla tavalla.

Koska en ollut sivuroolistani johtuen roudausvastuussa, pääsin suoraan keikkapaikalta lähtemään kaverien kanssa kaljalle. Ja toiselle. Ja kolmannelle. Kävimme yhden klubin päättäjäisbileissä (metalliklubeja lakoaa täällä nykyään melkoiseen tahtiin) ja sillä hetkellä elämästä ei puuttunut kyllä mitään muuta kuin kumppani. Tai siis elämästä, mutta paikalta sillä hetkellä.

Sunnuntai on valitettavasti tainnut vakiintua migreenipäiväksi. Uutena huomiona havaitsin, että kohtaus tarvitsee ohi mennäkseen unta. Viime sunnuntaina jatkoin lääkkeidenoton jälkeen jääräpäisesti koneella oloa (värjätyt lasit päässä tosin!), nyt nukuin jo ihan senkin takia, että oli niin paljon univelkaa. Heräsin viideltä, eli missasin taas aurinkoisen päivän. Täällä on ollut ihan upeita kevätpäiviä, mutta viime lauantaina menetimme auringon miksausoperaation takia, ja tänä viikonloppuna jouduin olemaan valoisan ajan treeniksellä ja kotona valmistautumassa keikkaan ja tänään päivä meni nukkuessa ja levätessä. Nooh, kesä on vasta edessä, ja ensi viikon viikonlopulle en kyllä sovi mitään ohjelmaa!! Sitäpaitsi se migreeni meni onneksi nukkumalla ohi, vaikka alkoi yhtä kovana kuin viime sunnuntaina.

Nyt pitäisi vielä pyöräyttää pyykit ja ehkä vähän siivoilla. Ja mielellään lukea sitä blogia, jota olin suunnitellut lukevani tänään tuntikaupalla, ja jonka lukeminen kuitenkin jäi, kun aika meni somessa pyöriessä ja kumppanin kanssa skypettäessä (en enää jaksanut ikävää ja törsäsin mobiilidataa).